Maanantaiaamuna jatkoimme matkaa kohti pohjoista ja Lyngenin niemimaan kärkeä. Lämpötilakin oli laskenut 15 asteen vaiheille. Eteneminen oli aluksi hidasta johtuen tuulisesta 10 m/s ja puuskaisesta säästä – välillä etenemisvauhtimme oli lähellä nollaa. Aallokko ei kuitenkaan noussut suureksi, koska meloimme Lyngenin vuonossa. Sairastapauksen johdosta otimme yhden kanssamelojan hinaukseen. Sadekuurokin pääsi virkistämään matkaamme. Matkalla juomavettä oli mahdollista saada vain jäätiköiden sulamisvesistä, joita valui vuorilta alas. Näitä oli tyypillisesti lahdelmissa, joissa pääsi myös rantautumaan. Muualla rannat olivat jyrkkiä eikä niille pystynyt yleensä rantautumaan. Tällaisia jaksoja saattoi olla kilometritolkulla. 

Pysähdyimme tauolle Strupenin lahdelmassa, jossa oli vanha jäätie, jota pitkin kuljetettiin aikoinaan ennen kylmälaitteiden aikaa ikijäätä rantaan, josta se siirrettiin kalastusveneisiin kalansaaliin pitämiseksi kylmässä. Täällä oli myös hieno jäätikkövirran putous. Nimensä mukaisesti jäätikkövirran vesi oli jäätävän kylmää ja ilman lämpötila putosi konkreettisesti useita asteita sitä lähestyttäessä. Samoin kohdassa, jossa jäätikkövirta laski mereen, veden lämpötila oli selvästi muuta merta kylmempää. Normaali meriveden lämpötila oli muualla +14 C. Jäätikkövirrat kuluttavat kalliota ja niiden väri on harmaampaa kuin meriveden.

Päivän päätepisteessä pääsimme harjoitteleman tyrskyrantautumista melomalla vauhdilla rantaan ja hyppäämällä nopeasti kajakista ulos. Yövyimme Vaggasajarggassa. Mukaan otettu tarppi osoittautui täällä hyödylliseksi ja saatoimme pidätellä sadetta ja tehdä ruokaa sen suojissa. Rantautumispaikka oli niin ahdas, että saimme rannalle mahtumaan vain kaksi telttaa; loput joutuivat kapumaan jyrkkää rinnettä ylös etsimään toista paikkaa. Tässä paikassa emme saaneet täydennettyä vesivarastojamme.

Tiistaina jatkoimme matkaa kohti seuraavaa etappia. Pyöriäisiä näkyi usein. Joskus ne seurasivat meitä ja kerran sukelsivat aivan kajakkiemme ali. Tämä näkyi hyvin, koska vesi on hyvin kirkasta. Merikotkiakin näkyi.

Seuraava etappimme oli Yttre Gamvik, joka oli upea meren ja vuorten ympäröimä tasanne noin 10 m meren pinnan yläpuolella, josta oli vaikuttava näkymä merelle ja vuorille. Tällä tasanteella ei ollut puita juuri lainkaan. Oppaamme Petri Sutinen tiesi kertoa, että paikka on vanha saamelaisten leiripaikka ja puut olivat hävinneet pikkuhiljaa heidän nuotioon. Yttre Gamvikille saapuessamme oli hinaukseen liitetty toinenkin sairastapaus. Sääennuste näytti, että tuuli voisi nousta myrskyisäksi. Tämän vuoksi hinasimme kajakit noin 5 metriä merenpinnan yläpuolelle rantatörmään ja sidoimme ne kiinni vaivaiskoivuihin. 

Seuraavaksi olisi edessä Lyngenin niemimaan kärjen, Nordklubbenin ohitus. Tämä kärki on avoin Jäämereltä tuleville tuulille. Lyngenin kärjen ohituksen teki haastavaksi vielä se, että jyrkkien rantojen vuoksi maihin ei pääse 8 km:n matkalla lainkaan. Tämän vuoksi tarkkailimme säätä ja sääennustetta löytääksemme suotuisan tuuliraon. Petrin paikallistuntemus osoittautui jälleen arvokkaaksi. Tuuli kävi välillä 12 m/s:ssa ja muutama pieni sadekuurokin tuli. Lisäksi tuuli puhalsi ensimmäisenä leiripäivänä merelle päin. Koska sääennuste ei ollut suotuisa vietimme Yttre Gamvikissa loppujen lopuksi kaksi yötä. Tämä ei ollut ongelma, koska makeaa vettä oli taas saatavilla jäätikön sulamisvirrasta.

Teimme Petrin johdolla retken viereiselle vuorelle. Nousu olikin yllättävän jyrkkä ja joissain kohdissa jännitti, kun ei jyrkässä kohdassa aina pystynyt ottamaan mistään, esim. puista, tukea. Osa porukasta jo parahti, ettei olisi lähtenyt mukaan, ”jos olisi tämän tiennyt”. Petri sen sijaan vanhana vuoristokiipeilijänä meni edellä vain Crocsit jalassa!! 

Torstaina sääennuste näytti hyvältä ja päätimme lähteä Lyngenin pohjoiskärjen ohitukseen.  Alussa vallinneen pienen tuulen jälkeen sää tyyntyi kokonaan ja loi meille ihanteelliset olosuhteet matkallemme. Olin tästä tyytyväinen, koska meillä on kaksi sairastunutta henkilö hinauksessa.

Lyngenin kärjessä meitä tervehti Hurtigrutenin reittilaiva. Rannalle paiskautuneet haaksirikkoutuneet laivahylyt kertoivat meille luonnosta valtavasta voimasta samoin kuin kasvillisuuden puuttuminen jyrkiltä rannoilta. Pääsimme turvallisesti Lyngenin Nordklubbenin ohi ja saavuimme ihmisten ilmoille Russelviin laskuveden aikana.

Vuorovesi oli täälläpäin Norjaa noin 2 metriä, mikä on syytä huomioida, jos esim. jättää kajakkeja rannalle. Kajakit on vedettävä tarpeeksi pitkälle rannalle, jottei nousuvesi vie niitä mukanaan. Russelviin saapuessamme oli laskuvesi ja saimme vetää kajakkeja pitkän matkaa rannalle. Alku sujui hyvin, koska kiviset rannat ovat alkumatkasta liukkaiden levien peitossa ja niitä pitkin kajakkeja on hyvä vetää. Toisaalta niljakkaat kivet voivat olla vaarallisia nilkoille. Loppumatkasta leväpeitteen loputtua kajakit on kannettava rantaan.

Täällä saimme kuulla paikallisilta Nordklubbenin arvaamattomuudesta. Sää saattaa siellä muuttua äkkiarvaamatta ja heidän ystäviään oli menehtynyt äkisti nousseissa myrskyissä. Pohjoisesta puhaltaessa tuuli pääsee tänne esteettä pohjoisnavalta asti. Tämän vuoksi aallotkin voivat nousta todella korkeiksi. Täällä rannat olivat täynnä merisiilien koteloita. Merisiiliä syövät tehokkaasti alueelle levinneet kuningasravut. Tämä Kamtsatkasta Norjaan levinnyt kuningasrapu on suurimpia tunnettuja niveljalkaislajeja. Se voi kasvaa yli 10 kg:n painoiseksi. Norjassa kuningasravun kaupallisesta pyynnistä on tullut oleellinen elinkeino Finnmarkissa. Se pelasti aikoinaan ”häviämään tuomitun” Pykeijan suomalaiskylänkin Norjassa.

Suurelta osalta retkikuntaamme matka päättyi tänne Russelviin, koska mukana oli sairastapauksia. Russelviin pääsi jo autolla ja kajakit pystyttiin nostamaan kajakkikärryyn. Me muut (allekirjoittanut, Petri ja seurakaverini) jatkoimme vielä retkeä Kjosenin vuonossa. Sieltä matka jatkui bussillamme Suomeen Skibotnin ja Iijoen kautta Lahteen. Lahdesta mentiin omalla kyydillä kotiin.

Norjasta jäi mieleen seuraavia asioita